Ennakkoon ei tiedä, minkälaiset asiat painuvat muistiin ponnahtaakseen esiin, kun hetki on sopiva. Tuoksut, sävelmät, maut – melkein mikä tahansa voi kantaa sisällään muistoja. Ja tietenkin kankaat.
Vuonna 1999 valmistuneesta Pikkusisar-elokuvasta muistan selvimmin sen, että siinä oli samaa kangasta, jota olin nähnyt mummullani aikapäiviä sitten. Kymenlaakson museossa käydessämme (siitäkin on aikaa jo kymmenisen vuotta) bongasin esiliinan, joka oli ihan samaa kangasta kuin äitini esiliina. Omaan historiaan liittyvät asiat muistaa helpommin, mikrohistoria kun nyt vain on tavallisesti sitä, mihin on kosketuspintaa.
Olen tehnyt edesmenneen isäni vanhoista flanellipaidoista kaksi torkkupeittoa, mutta tilkkuja vain riittää. Kun ompelin erittäin vapaalla tekniikalla pieniä soiroja yhteen, keksin, että voisihan niistä pikku tilkkusista tehdä jotain ihan muutakin, palasen tarinaa.
Kun olin pieni, pääsin aina isän mukaan hakemaan joulukuusta. Minun oli määrä olla mittatikkuna, ja otin tehtäväni hyvin vakavasti. Toki isä olisi hoitanut asian helpomminkin kuin ottamalla mukaansa pienen tytön, jonka kulku oli upottavassa lumessa kovin hidasta, mutta sitä en tullut ajatelleeksi, koska olin niin tohkeissani…
Ompelin tilkkusoiroja yhteen, kääntelin ja vääntelin ja välillä leikkasin lisää ja muutin sommittelua. Jätin työn välillä hautumaankin. Tiesin tarvitsevani jotain muutkin kangasta ja kas, löysin aivan täydellisen aihekankaan.
Talvinen metsä, jossa oli kuusia ja vielä jalanjäljetkin, aivan täydellistä. Mukaan tarvittiin vielä lisää jalanjälkiä. Ensin kaiversin leimasimen, mutta totesin, että sapluuna olisi parempi, joten leikkasin sellaisen.
Ompelun, leikkelyn ja muutaman sommittelupohdinnan jälkeen palat olivat valmiina ja yhteen ommeltuina. Sen jälkeen tarvitsi vain vähän kirjoa. Kun olin saanut työn valmiiksi, alkoi mielessä itää jo toinenkin tarinatyö, mutta sitä pitää vielä kypsytellä. Ehkä ensi vuoden puolella sitten…
Ei kommentteja