Lueskelin vastikään Satu Pihlajan kirjaa Aikaansaamisen taika. Näin johdat itseäsi. Siinä kerrottiin, miten ajatukset kulkisivat mielellään tuttuja hermoratoja pitkin, koska uusien hermoratojen luominen kuluttaa energiaa. Uuden opiskelu siis voi aiheuttaa kitkaa jo senkin vuoksi, että opiskelu jos mikä panee vaihteet rutisemaan, kun uusi aines runnoo itselleen tuoreita hermoratoja.
Viime kuukausina olen melkein kuullut aivoissa rutinaa ja aistinut, miten ajatukset, ideat ja suunnitelmat sinkoilevat pitkin ja poikin niin, että unensaanti on vaikeaa ja kuuluisa sudenhetki on käynyt tutuksi.
Opiskelu ei ole minulle mitenkään outoa, mutta silti ammatillisen opettajan opinnot Haaga-Heliassa pääsivät jotenkin yllättämään. Toki takana oli pitkä ja välillä raskaskin projekti, kun myimme pitkäaikaisen kotimme ja muutimme uuteen kotiin. Samaan saumaan osunut opiskelupaikan saaminen oli iloinen, mutta samalla vähän hirvittävä asia: Osaanko ja jaksanko? Miten kaikki sujuu, kun taskussa ei ole vakituista opettajan paikkaakaan?
Kuva: congerdesign/Pixabay
Mutta hei – jos saa opiskelupaikan kuusikymppisenä, ei taatusti peräänny! Toukokuun ja syyskuun alkupuolen välisenä aikana olen opiskellut lähipäivillä (mikä nykyään tarkoittaa Zoomia), keskustellut vertaisryhmässä ja muissakin ryhmissä, lukenut, suunnitellut, ideoinut, tehnyt muistiinpanoja ja miellekarttoja ja ylipäänsä miettinyt niin opettamista ja ohjaamista kuin kaikkea muutakin aiheen ympäriltä.
Alkuun koko opintokokonaisuus terminologioineen vaikutti lankavyyhdeltä, joka on huiskaistu ilman haltijalankoja veteen ja nostettu ylös sekavana ja sotkeutuneena myttynä. Sen mytyn selvittämiseen on kulunut aikaa, mutta näyttää siltä, että vyyhdistä saa vielä kerittyä oikein hyvän kerän. Jossain kohdin teoria ja kokemukset ovat jopa alkaneet puhua melkein samaa kieltä. (Kun ihminen on tarkistanut työkseen tekstejä, hän juuttuu pakostikin miettimään, mitä milläkin oikein tarkoitetaan. Ammattitauti.)
Kuva: Amador Loureido/Unsplash
Havainnoinnit ovat osoittautuneet antoisiksi. Kun tehtävänä on vain istua, havainnoida ja tehdä muistiinpanoja, koko tilanne hahmottuu ihan eri tavalla kuin silloin, kun on itse kurssilla (tai opettaa itse). Aika nopeasti huomaa juttuja, jotka vaikuttavat toimivilta ja joista voi miettiä, miten ne toteuttaisi omassa ohjaustyössä. Ja toisaalta tulee myös niitä asioita, joista itsellä on vähän toisenlainen näkemys.
Oma harjoittelutaipaleeni alkoi kuluneella viikolla. Työsarkanani on tämän syyslukukauden ajan opinnäytetöiden kirjoittajien tekstityöpajan vetäminen ammattikorkeakoulussa. Kirjoittamisen ohjaaminen oli alun alkaenkin toiveissani ja olin ja olen edelleenkin tyytyväinen, että suunnitelma onnistui ja että olen saanut koko ajan apua ja tukea.
Mutta sitten realismi tyrkkäsi idealismin sivuun. Olin kuvitellut, että ryhmään tulisi muutama opiskelija ja että voisin toteuttaa suunnittelemaani yksilöllistä ohjausta. Alkuun näyttikin siltä, että pajasta tulee parahultainen pienryhmä. Sitten ilmoittautujien viestejä alkoi pulpahdella sähköpostiin yksi toisensa jälkeen. Kun ilmoittautuneita oli 12, aloin jo huolestua, miten saan systeemin toimimaan. Kun luku nousi 15:een, oli pakko tunnustaa, että toteutustapa muuttuu ryhmäopetukseksi. Huolestumista ei tosiaankaan lieventänyt se, että oli sovittu, että (koronan vuoksi) pidän pajan Zoomissa. Ja minähän en ole koskaan opettanut mitään etäopetuksena…
Ensimmäisen pajani aloitin yhdentoista opiskelijan kanssa. Jännitys lieveni vähitellen, opiskelijat puhuivat sekä yhteisryhmässä että pienryhmissä ja tapaamisen aikana saatiin aikaan WhatsApp-ryhmä, jossa voi heittää kysymyksiä ja etsiä kirjoituskaveria. Pisteet aktiiviselle opiskelijalle! Tuntui siltä, ettei osallistaminen ja dialogiin kannustaminen mennyt ihan pieleen. Nyt sitten katsotaan, miten kakkoskerta sujuu ja kuinka monta on mukana.
Silti asia mietityttää kovin. Tässä ei ole kyse vain minun harjoittelustani vaan ensi sijassa siitä, että opiskelijat saisivat riittävästi tukea kirjoittamiseensa. Ja minä toden totta haluaisin tehdä oman osani kunnolla.
Kuva: Pixabay
Ohjaustilannetta suunnitellessani mielessäni alkoi itää muitakin kuin sisältöön ja toimintatapaan liittyviä ajatuksia. Muistan, miten Kotuksessa kouluttajana toimiessani tuntui oudolta pitää kirjoittamisen koulutuksia, kun itse kirjoitin lähinnä vain opetusmateriaaleja. Nykyään puhuttaisiin varmaan huijarisyndroomasta.
Nykyään ei tuota huolta ole, mutta sen sijaan mietin, että on nurinkurista selittää opiskelijoille oppaista poimittuja ohjeita kirjoittamisen aloittamisen vaikeuksien voittamiseksi, jos ei itsekin vähän haasta itseään. Koska kirjoittamisen aloittaminen ei nykyään ole minulle niin iso ongelma, että minun kannattaisi ryhtyä väen väkisin kokeilemaan pomodoroja ja muita, päätin tarttua piirtämisen harjoitteluun, jota olen vältellyt pitkään ja hartaasti. Vuosi takaperin kävin yhden mukavan kurssinkin, mutta kun se loppui, loppui piirtäminenkin.
Nyt päätin, että välttely loppuu ja lupasin itselleni, että koko kurssin ajan piirrän ainakin muutaman kerran joka viikko. En välttämättä paljon, mutta säännöllisesti. Luin Hilja Pallaksen blogista tekstin Asiaa täytekynistä ja päätin tilata täytekynän piirtämiseen. Sen jälkeä kun ei voi kumittaa. Kynä ei ole vielä tullut, mutta ensimmäinen kuva on piirretty.
PS. Nyt ilmoittautuneita on 20.
Ei kommentteja